Mun tekee mieli ihan kauheesti avautuu. Oikeesti mun tekis mieli valittaa kuinka raskaita maanantait on, mitenkä inhoon meijän lukio enkun ykköskurssia, kuinka en jaksa nousta aamusin, mitenkä ärsyttävä joku äidinkielen kirjotus voi olla ja lapsihavainnoinnin tekeminen hankalaa ja sitä kuinka joka paikkaan särkee. Mut jätän sen sikseen, koska turhautuisin siitä vaan lisää!
Pari viikkoa sitten käytiin kattomassa mun kaverin kanssa meijän vanhan jengin harjotuksia. Oli tosi ihana nähdä, miten ne tytöt oli kehittyny siitä, mitä me oltiin noin vuosi sitten. Se jengi oli kasassa, sama valmentaja, pari valmentajaa lisää, ja miljoona huoltajaa. Ihana nähä, miten toi homma toimii niillä. Mieleen tulee kaikki jutut, miten se meillä toimi samassa joukkueessa, vaikka ei ihan samassa sarjassa pelattukaan, kun noi tytöt on noussu niin hurjasti ylöspäin. " Koska me saadaan tulla treenaamaan?" oli mun ja mun kaverin eka kysymys. Pitkin vuotta ollaan sillon tällön niiden treenejä ja pelejä kattomaan, jonka jälkeen aina sama fiilis " kunpa olisin itekkin tuolla".
Oon pelannu ehkä noin viis vuotta jalkapalloo kaiken kaikkiaan. Mul on ollu taukoja tosi monta kertaa, mut aina oon tohon lajiin palannu. Tuntuu et se olis niin mun juttu. Meil oli joukkue t.96-94, aluks se tuntu kauheelta pelata noin " isojen " tyttöjen kanssa, mut meille tuli tosi hyvä joukkuehenki, vaikka peleissä ei pärjättykkään. Ja kun joukkuelaji on kyseessä niin joukkuehenkihän on tosi merkittävä juttu. Kaikki rupes menee hyvin, ihana joukkue, ihana laji, niin meijä valmentajat yhdissä harkoissa otti puheeksi sen että joukkue hajoaisi. Se tuntu isolle menetykselle.
Ei siinä mitään, me 96 vuonna syntyneet tytöt päästiin hyvään jengiin, vaikka aluksi se tuntu taas kauheelta mennä samaan joukkueeseen vuoden nuorempien kanssa. Pari ekaa viikkoa sujui miten sujui. Kaikki lähti ns. uudelta pöydältä, kun saatiin uusi valmentaja. Valmentaja ei tiennyt meidän taustoista juuri mitään muuta kun mitä paikkaa on pelannut, eikä me pelaajatkaan toisiamme niin hyvin tunnettu. Siitä lähti uusi kausi tyttöjen kanssa käyntiin, ja tuntu että kaikki olisi kohillaan. Kehityttiin kaikki todella paljon, yhtäkkiä vuoden nuoremmat tytöt olikin kuin pikkusiskoja, valmentaja ja huoltajat hoitivat hommansa hyvin, kaikki meni niin kuin piti, toi joukkue oli kun toinen perhe, ja futiskenttä kuin toinen koti :)
Vähän päälle vuosi pelattiin tyttöjen kanssa samassa joukkueessa. Hikisii treenejä ja pelejä, verta, loukkaantumisii, nauruu, kyynelii, kaikkee tohon vuoteen mahtu. Vuotta nuoremmat tytöt, tuntu kuin omille pikkusiskoille. Valmentaja ja huoltajat hoiti asiat tosi hyvin. Treeneihin oli aina kiva mennä. Joukkue tuntu toiselle perheelle, ja kenttä toiselle kodille. Kunnes tuli sitten se vaihe kun ilmotettiin " vuonna 98 syntyneet tytöt yhdistyy 97, ja te 96 siirrytte naisiin". Se kolahti. Taas, me tytöt mietittiin. Naisten joukkueeseen meitä jatkoi vain muutama. Joukkueessa pelas 1-12 vuotta vanhempia naisia, jotka oli osa paljon kokeneempia. Jouluna 2012 mä sit lopetin, joka harmittaa vieläkin.
No oltiin sit siellä harkoissa kattomassa pariviikkoa sitten ja se meijän entinen valmentaja totes että kyllä saaataisiin tyttöjen kanssa tulla treenaamaan ja pelit alkais marraskuussa. Olishan se ihan huippua. Tytöt on kehittynyt tosi paljon, omat taidot on todella ruosteessa, kuntokaan ei missään parhaimmassa kunnossa, vähän tulisi paineita mennä sinne.
Mua houkuttelee tosi paljon mennä niiden sekaan treenaamaan, kyl mä varmaan saisin takasin sen otteen siitä, mut tällähetkellä en pääsis niiden yhtiikään harkkoihin. Koulu menee ihan päälle. Mistä mä keksisin aikaa tähän kaikkeen? Miten mä venyn ja ehdin joka paikkaan ja että saan kaiken tärkeän hoidettua ajallaan?
Kuvat on weheartit:istä, (paitsi ylin) kun mun omat kuvat on mun koneella joka on täl hetkellä rikki....:D
Mun viimeviikonloppu meni tosi kivasti kavereita hauskan pitoo ja treeniä(:!
Hyvää syksyistä (sateista ainaki tällä hetkellä) viikkoa kaikille!
xoxo julia
